Tämä on täysin fiktiivinen tarina, jonka aikoinaan kirjoitin putkeen selvittääkseni omia tunteitani.

***

Sen illan sää oli kamala. Satoi kaatamalla, suuret vesipisarat putoilivat lujaa vauhtia kohtisuoraan maata kohti ja tuuli, se puhalsi jäätävästi ja aina minua kohti. Syksy oli synkkä, ilta ja pimeys oli tullut aikaisin. Se kaikki kuitenkin sopi loistavasti mielentilaani.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

En jaksanut ajatella. Jos ajattelin, niin ajatukseni olivat synkkiä. Kuolema kummitteli mielessäni alituisesti.

 

Kuinka kauan jaksaisin jatkaa?

 

En ollut terve, tiesin sen itsekin. Vaikea masennus ei ollut leikin asia, mutta olin ollut masentunut niin pitkään etten oikeastaan osannut elää ilman sitä. Jatkuva alakulo oli osa minua, minun tavaramerkkini, oheistuotteeni. En enää edes muistanut miltä tuntui nauraa tai olla iloinen. Vihasin maailmaa, vihasin itseäni, kaikkea sitä mikä teki minut poikkeavaksi.

 

Vihasin kaikkea sitä mikä sai minut elämään ja kaikkea sitä mikä vei rohkeuteni kuolemaan.

 

Olin minäkin ollut joskus onnellinen. Se oli sitä aikaa kun ei tajunnut maailman pahuutta. Se oli niin viatonta aikaa, että sen ajatteleminen sai kyyneleet silmiini. Ei kuitenkaan siksi, että kaipaisin niitä aikoja vaan siksi, että minua säälitti sen aikainen olemukseni. Suuret suunnitelmani, kaikki ne asiat jotka halusin tehdä ja saavuttaa sitten kun olisin iso. Lapsi, monta lasta, kokonainen suurperhe, talo jossain kauniissa paikassa, unelmatyöpaikka.

 

Kunpa olisin tarpeeksi aikaisin tajunnut, että se oli vain mielikuvitukseni joka maalasi noita kuvia mielessäni. Kunpa olisin ymmärtänyt että noiden kaikkien asioiden toteuttaminen vaatisi kaikki voimavarani, terveyteni, kaiken mitä minulla oli. Kunpa olisin ymmärtänyt, että heikko ihmisluonteeni, sairas mieleni ei pysty pitämään mitään pystyssä. Ei edes minua.

 

Avasin asuntoni oven. Ummehtunut, vanha tupakan ja alkoholin löyhkä tervehti minua saman tien kun avasin välioven. Pimeä ja sotkuinen olohuone oli kuin kuva minusta. En jaksanut pitää siitä huolta, kuten en itsestänikään. Itsesääli vei kaiken aikani.

 

Etsin katseellani häntä. Hän oli saanut minut pysymään elossa näinkin pitkään ja ilmeisesti hänen oli tarkoitus saada minut onnelliseksi. En ymmärrä miksi hän roikkui minussa niin pitkään. Hän itse sanoi syyksi sen että hän rakasti minua, mutten jaksanut uskoa siihen mahdollisuuteen. Kai hän halusi vain jonkun tyydyttämään tarpeensa.

 

Kuulin kolinaa kylpyhuoneesta. Kävelin sinne, nojasin seinään samalla kun avasin oven.

 

Siellä hän istui, kylpyammeen vieressä, kasvot kalpeina ja säikähtäneinä. Koko lattia oli pilleripurkkien ja veren vallassa.

 

Hän katsoi minua kyynelsilmin ja ojensi kumpaakin kättään. Näin hänen ranteensa ja tiesin ettei mitään ollut tehtävissä. Viiden minuutin kuluttua minulla ei olisi häntäkään enää.

 

Kävelin hänen luokseen ja polvistuin hänen eteensä. En ollut sanonut hänelle vielä sanaakaan, mutta tiesin että hän ymmärtäisi minua. En koskaan puhunut paljon. Katsoin hänen käsiään, joista veri vuosi kuin vesiputouksessa ja hiljaa mielessäni mietin etten koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista.

 

Nostin katseeni hänen silmiinsä. Hän katsoi minua ja minä näin kuinka hänen silmänsä sumentuivat pikkuhiljaa. Hän alkoi nuokkua, pian häntä ei enää sattuisi. Minä otin hänet syliini turvaan, minä pitäisin huolta hänestä kunnes hänen matkansa ikuisuuteen alkaisi. Hän kiersi varovasti kätensä ympärilleni ja nojasi päätään rintaani. Minä odotin.

 

Minun ei tarvinnut odottaa edes viittä minuuttia kun kuulin hänen hengityksensä lakkaavan ja tunsin kuinka hän rentoutui. Hän oli poissa, hän oli saanut rauhan.

 

Hyvin varovasti laskin hänet makaamaan lattialle ja katselin hänen kalpeita kasvojaan, suljettuja silmiä ja hieman raollaan olevia huuliaan. Sitten minä etsin ja löysin pian sen mikä veisi minutkin pois.

 

Hän oli jättänyt pillereitä minullekin ja pullon. Huuhdoin kourallisen lääkkeitä viinalla suustani alas ja irvistin. Sitten otin partaterän lattialta hänen vierestään ja laitoin sen ranteelleni. Sitten viilsin.

 

Makasin hänen vieressään jonkin aikaa, kunnes minua alkoi nukuttaa. Tunne oli upea, tunsin vihdoinkin, monen vuoden tauon jälkeen, kuinka pieni onnenpoikanen nosti päätään jossain sisälläni. Pian sitäkään ei olisi.

 

Uni tulisi pian. Loputon uni.

 

Heräsin ja katsoin ympärilleni. Päätä särki. Näin sairaalan valkoiset seinät ja sitten äitini, joka katsoi minua silmissään samanlaiset kyyneleet kuin ne jotka näin toisen silmissä aikaisemmin. Äiti puhui. Minä en kuunnellut.

 

Minä olin elossa.