Tuntuu niin pahalta myöntää itelleen, että on sairas. Se on ensiaskel parantumiseen ja kuitenkaan mä en halua ottaa sitä ensiaskelta. Kynttilä on jo sytytetty, tulitikku sammutettu. Sytkärissä on kaasua jäljellä, mitä ikinä tapahtuiskaan, vaikka mä puhaltaisin kynttilän sammuksiin, mä myös aina sytyttäisin sen uudelleen. Ei tää oo mua varten tehty.

Yksin, maailmassa jossa ei halua elää. Pakopaikkana mielikuvitus, joka maalaa verkkokalvoille mitä ihanimpia kuvia, tuhansia mahdollisuuksia, kauniita ovia jotka vaan oottaa avautumista. Mä tahtoisin avata ne ovet, mutta mä en pysty. Mun mielikuvitus on koskematon, mä en voi tuoda niitä asioita tähän elämään, aineelliseen maailmaan. Toisin jos pystyisin, koska sillon mä löytäsin liekin, tähden jota seurata. Silloin mä voisin sammuttaa kynttilän ja heittää sytkärin menemään, koska mä oisin sillon onnellinen.

Nyt mä en oo onnellinen. Sairaat ajatukset, lukuisat tilaisuudet vaan vilahtaa ohitse enkä mä tartu niihin. Koko ajan mulla on tilaisuuksia lähteä, jonnekin missä mun mielikuvitus ois läsnä ja tämä maailma vaan joku kaukanen paha. Mä pystysin olemaan kaikkee sitä mitä mä haluisin olla, mulla ei ois pahaa oloa. Helvetti kun mä kaipaan sitä.

Mua oottais rajan toisella puolella lämmin syli, joka toivottas mut tervetulleeks. Sylin omistaja kysyis multa et miks mä lähin, miks mä en jääny. Miks mä tein niin itelleni. Mä vastaisin ja sylin omistaja ymmärtäis. Se haluu kumminki mun parasta eikä se ois mulle vihanen. Oma äiti on sellanen.

Mulla ois siellä ihana talo ja puutarha. Mulla ois siellä kaikkee mitä mä tarvisin ja hullun hyvää seuraa viel kaiken lisäks. Jokanen päivä ois ihana, mä oisin kaunis ja mulla ois paljon ystäviä. Mulla ois siellä kissa. Sitten kun mun maanpäälliset kaverit tulis sinne, ne asuis mun kanssa samassa talossa ja me vietettäs siellä uudelleen meidän elämän parhaat yhteiset hetket. Me puhuttais, oltas hiljaa. Kuunneltas musiikkia, pelattais korttia. Annettas toisten olla rauhassa. Kaikki ois niin täydellistä.

Jos mua oottaa siellä vaan tyhjyys, niin sittenpähän ois. Kyllä mä sielläkin olisin onnellisempi. Äiti ois siellä kumminki. Ei äiti mua jättäis.

Ikävä on kauhea asia.