Huolimatta mieleni ailahtelevaisuudesta yhtä asiaa vihaan vielä nytkin aivan kuin lapsuudessanikin: isääni, joka sosiaalitapaamisissa heittää väliin typeriä kommentteja. En ole vieläkään oppinut olemaan välittämättä niistä.
 Eilen olin pitkästä aikaan sossutapaamisessa ja tietenkin isä, ainoa elossa oleva vanhempani, oli kutsuttu mukaan. Olin paikalla ennen häntä ja heti kun hän tuli, tiesin että tässä sitä taas ollaan. Pääsin suhteellisen helpolla, mutta inhoan hänen todella veemäistä ilmettään, joka kertoo että juuri mussa on kaikki vialla ja sen takia mä menin pamahtamaan paksuks ja että voivoi kun hän ei isänä kerinnyt saarnaamaan tytölle tästä, kaksvitoseks astihan sitä nuoruutta eletään. Ei herranen aika.
 Ei tainnut isukki muistaa, ettei hän itse ole mikään hyvä isä. Äiti oli aina se, joka meidän lasten kanssa oli. Voisi sanoa, että isä astui jokapäiväiseen elämäämme vasta halvaantumisen jälkeen. Mulla ei ole isästä mitään muistikuvia ennen sitä.
 Hei haloo, mä olin 8 kun se halvaantu.