Muutama päivä yhden elämäni kammottavimman päivän jälkeen keksin sanan, joka kuvaa hyvin sisälläni vellovaa tunnetilaa: tyhjä.

 On niin ontto olo, tuntuu kuin jotain olisi viety. Toisaalta, niin minulta onkin.

Kahden kuukauden aikana olen menttänyt sekä äidin että lapsen. Olin yksin, kun pieni barbienuken kaltainen sikiö tuli ulos. Olin myös yksin kun istukka tuli. Silloin ajattelin vain, että luojan kiitos, pahin on takana. Huomasin jo silloin kuinka oudolta tuntuu kun ei todella tunne mitään.

 Vasta pari päivää sen jälkeen alkoivat tunteet purkautua. Itkua, kauhua, jopa häpeää. Pelkoa siitä, mitä minuun luottaneet ihmiset sanoisivat päätöksestäni. Itse tiedän, etten enää koskaan enää keskeytä raskautta. En halua tunteä supistuksia, synnytyksen kaltaista kipua vain saattaakseni ulos lapsen jonka olen itse tappanut. Seuraava lapsi, joka minun sisältäni poistuu, on elävä ja tulee saamaan arvoisensa elämän - vaikka oman elämäni kustannuksella.

Sattuu. Istukan jättämä avohaava sattuu ja minä vuodan paljon. Sattuu.