Mun vanhemmat on aina ollu erikoisia: isä ryyppäs aivonsa pihalle ja halvaantui kun mä olin 8-vuotias. Siitä alko väkivaltanen kierre ja äidillä alko unettomuudet ja masennus. 10-vuotiaana mä luulin että väkivalta parisuhteessa on ihan normaalia, sitähän oli nähty niin paljon. Serkut kerto että niiden faija oli vaan kerran lyöny niiden mutsia. Just sillon kymmenkesäsenä mä ihmettelin, että eikö ne koskaan riitele.

 Kolmetoistavuotiaana mä ite hakkasin faijan irti mutsista ja keskeytin raiskauksen. Nyt äiti on kuollu, se kuoli viime syyskuussa. Se sattu ja mua harmittaa että se kuoli niin yksin. Pikkuveli oli joutunu jo vuos aiemmin sossujen määräyksestä faijalle ja vaikka mä olin pitäny pintani ja halunnu olla äidin kanssa, niin lopulta mutki laitettiin sinne kirjoille. Ei siinä mitään, mä olin ekaa kertaa faijalla yötä vasta jotain kuukausi sen jälkeen ku äiti kuoli.

 Se kuoli alkoholin aiheuttamaan sairaskohtaukseen torstai-perjantaiyönä. Aamulla seittemän aikaa se oli jo ehtiny kylmetä vähän. Äiti oli just edellisenä päivänä soittanu mulle ja viimeset sanat äidiltä tyttärelle olivat niinki ironiset kuin: "Tuu joskus käymään."

 Mitä kaikkea mä antaisin mahdollisuudesta mennä käymään, viidestä minuutista oman äidin luona, joka otettiin liian aikaisin pois 16-vuotiaalta tytöltä. Vaikka pahimmat ajat on jo ehtiny hälventyä, mulla on siltiki hirveä ikävä enkä mä oo vieläkään kunnolla päässy yli.

 Äiti on jokaselle lapselle itsestäänselvyys ja se taitaa olla äitien tehtävä. Äidin merkityksen huomaa kunnolla vasta silloin, kun sitä äitiä ei enää ole.

 Äiti on nyt saanut rauhan ja sen paikka on varmistunu mun sydämessä. Mä tiedän, että äiti tietää mun ikävöivän sitä. Äiti pitää musta huolen, mä olen varma siitä. Vaikka se on kuollut, se on silti mun äiti.

 Tänään mulla on neuvola-aika. Tänään mä aion kertoa, etten aiokaan pitää sitä lasta josta alunperin olin niin innoissani. Ymmärrys on pelottavaa ja mä ymmärsin ettei mun kannata pitää pientä ihmisenalkua, joka ansaitsisi hyvän ja tasapainoisen elämän. Joku muu 16-vuotias voisi antaa sen lapselle, mutta en minä. En vaikka olinkin valmis uhraamaan lapseni puolesta kaiken.

 Nyt vain toivon, että saan toiveeni läpi. Ennen aborttia, jota en koskaan uskonut pystyväni tekemään, minä haluaisin ultraäänikuvan elävästä lapsesta. Omasta lapsestani. Esikoisesta, joka ei koskaan syntynyt.