En ole vähään aikaan mitään tänne kirjoitellut, nyt tuntui taas että olisi hyvä purkaa tuntojaan. En sanoisi että mulla menee huonosti, on mennyt paremmin ja on mennyt huonomminkin. Nyt mun mielialavaihtelut on saamassa nimen.

 Päihdeaseman terapeutti sanoo että mä saatan kärsiä lievästä masennuksesta. Se sanoi ettei se ole niin paha tällä hetkellä, koska mun tila on kohentunut ja mä olen oppinut puhumaan asioista. Kaikkea mä en sillekään puhu, en kehtaa koska jotkut mun ajatukset hävettää mua itseänikin. Puhun kavereille erilaisia juttuja ku terapeutille, mutta niiltäkin mä pidän jotkut asiat salassa. Nyt ei jaksa, vaikka niistä on jokanen kokenut paljon samaa.

Tuntuu hullulta ajatella elämän tarkoitusta, tuntuu hullulta ajatella miksi jatkaa tätä kun on mahdollista päästä poiskin. On mahdollista luopua kaikesta siitä mitä on, sillä vaikka menis kuinka paskasti, niin aina on jotakin. Ainakin on elämä. Elämäki on hassu asia, se on tehty vahvoille, niille jotka sen kestää. Moni kuolee oman käden kautta pois, moni yrittää sitä ja joillakin ei ole rohkeutta edes yrittää. Jotkut taas rakastaa elämää niin paljon että haluaa elää sen kunnialla. Joskus mä toivon että mäkin olisin sellainen.

Mulla on toivoa. Mulla on toivoa tehä paljon asioita, jos mä vaan ite ne haluan tehdä. Ei mun kannata jäädä sohvannurkkaan nyhjöttämään ja toivomaan että joku huomais mut sieltä. Mun täytyy tehä jotain tulevaisuuteni eteen, huolimatta siitä päättyykö se oman käden kautta huomenna vai elänkö mä onnellisesti koko elämäni ja kuolen joskus satavuotiaana. Mä olen nuori, mulle on kaikki mahdolliset ovet avoinna eikä ne ihan heti sulkeudukaan. On ihan musta itestäni kiinni minkä oven mä aukaisen.

Mä olen lukenut paljon masennuksesta viime aikoina. Monet asiat on totta mun kohdalla mut eivät kaikki. Kai se on vaan hyvä, ei masennus oo mikään hohdokas juttu.