Aika huvittavaa alkaa kirjoittaa "blogia" keskellä koulutuntia, kun ei edes kunnolla tiedä mikä se on. Seikkailemalla oppii, sen on arpikudos ennenkin huomannut. Koko elämä on suurta seikkailua ja jos sen haluaa kuolematta lopettaa, voi etsiä pyöreän pehmeäseinäisen huoneen ja hyräillä itsekseen. Seuraava yllätys voikin olla se, kun ei seuraavana päivänä muista kuka on ja mistä on tullut.
 Olen kutakuinkin tavallinen ihminen, tosin terapian tarpeessa oleva sellainen. Sen takia on helpompi tuoda ajatuksia nimimerkin turvin ilmi muille, kuin selittää niitä terapeutille kerran viikossa. Sitä paitsi se terapeutti ei tunnu riittävän, sillä kun vapaita aikoja on kahden viikon välein.
 Opiskelen painoviestinnän perustutkintoa, joka ei kuitenkaan valitettavasti taida oikein olla mun juttuni. Harmi vain ku mulla ei tunnu vieläkään olevan mitään hajua että mikä se mun juttu on. On monia asioita, mitä ehkä jopa vois harkita joskus tekevänsä, mutta ne on joko semmosia aika itseopiskeltavia tai sellaisia, jotka vaatii monen vuoden opiskelun. Mä aattelin elää muunki ku opintotuen avulla kolmikymppisenä. Sillon ois hyvä ikä hakea töitä.
 Tosin voihan sitä olla töissä ja opiskella samalla - hei haloo, mihin väliin mä mun kaverit tungen? Ne kylläkin tuntuu olevan vähän sellasii, että ne seuraa mua joka paikkaan. Mä oon ollu suurimman osan kanssa kavereita ekaluokasta lähtien ja siitä asti ne on ollu aina samassa koulussa mun kaa. Yläasteen jälkeen haettiin jokanen eri paikkaan, mutta päädyttiin samaan - tosin eri linjoille, luojan kiitos. Odotettavissa on, että ne seuraa mua samaan työpaikkaankin.
 Mikä ois semmonen yritys, joka työllistäis samaan aikaan painajan, prosessinhoitajan, autonasentajan ja rekkakuskin? Todennäkösyys sellasen paikan löytymiseen on todella pieni, eli toivon mukaan ei tarvihe huolehtia.