Kohta on joulu, ensimmäinen joulu ilman äitiä. Ei tunnu pahalta
ajatella niin, vaikka toisaalta toivoisi että äiti olisi täällä
vieläkin.
Onko sitä jo tottunut tilanteeseen niin hyvin etteivät vahvimmat
tunteet tule enää pintaan? Ikävä on, mutta sekään ei enää purkaudu
kyyneleinä ja itkuna. Joskus tuntuu, että äidin kuolemasta on monta
vuotta.
Olen puhunut poikaystävälle, että haluan käydä äidin haudalla.
Äiti on haudattu Suomenniemelle ja täältä on sinne semmonen parin
tunnin ajomatka. Haluan käydä haudalla silloin, kun sukulaiset eivät
tajua tulla. Siksi jouluaatto tai joulupäivä ei käy.
Sukulaisiin mulla on yhä vieläkin huonot välit. Sillon ku äiti
vielä eli, ja etenkin tän viimesen vuoden aikana, mummit, ukit sun muut
aina äidin veljestä lähtien soitteli MULLE ja käski pitää äidistä
huolta. Nyt kun äiti kuoli, kukaan niistä ei oo ottanu sen jälkeen
yhteyttä. Kertaakaan.
Tajusin tän asian kerran kun yöllä taas kerran odottelin
nukahtamista ja mietin asioita. Yöt ovat pahimpia aikoja, etenki ku
mulla on alkanu ilmetä unettomuutta ja nukahtamisvaikeuksia. Aivan
kuten äidilläkin.
Muistan kerran tän vuoden aikana kun äiti anto mulle
nukahtamislääkkeen. Se sano, että se luultavasti auttaa mua nukahtamaan
ja että se ite tarvii niitä ja unilääkkeitä useamman, kun se on vetäny
niitä niin kauan. Mä sitten hilluin enemmän tai vähemmän sekasin
puolentoista tunnin ajan ja sitten nukahdin. Oli aika metkaa tavaraa.
Nyt oon alkanu miettiä, että tarvisinko minäki niitä lääkkeitä.
Toisaalta, mä saan aina joskus kahentoista maissa unta, vaikkakin
aamulla olen sitten niin kuollut. Äidillä niitä lääkkeitä oli, koska se
saatto valvoo yöt pitkät tuosta vaan ja nukku sitten päivät.
Vuorokausirytmi oli ihan sekasin, vaikkei se missään matkustellutkaan.
Pitkästä aikaa mä olen kuitenkin, kaikesta huolimatta, alkanut
tuntee itteeni onnelliseksi. Mulla on ihana poikaystävä, vaikka
vaikeuksiakin vähän aikaa sitten oli. Nyt kaikki menee hyvin, vaikka
mun fiiliksiä pilaakin se ainainen uhkaava tunne, että tää onnellisuus
on vain väliaikaista. Tuntuu, että jompikumpi saattaa hetkenä minä
hyvänsä seota, huutaa, hakata ja jättää. Väkivaltaa on poikaystävän
käyttämänä joskus esiintynyt.
Se onkin toinen hyvä kysymys: miksi mä siedän poikaystävän
ajoittaista väkivaltaa, vaikka mä olen vannonut jättäväni väkivaltaisen
miehen? Minä kasvoin väkivaltaan, kymmenvuotiaana luulin että se on
jokaisessa perheessä ihan samanlaista, normaalia ja hyväksyttävää.
Halveksin äitiäni, koska hän ei jättänyt isää vaan meihin lapsiin
vedoten yritti olla hänen kanssaan. Valitettavasti hän sillloin
osaltaan takasi minulle ja pikkuveljelleni epävakaan lapsuuden.
Kai minä näen poikaystävässäni tutun isähahmon. Mutta syynä voi
olla myös tunteeni: minä rakastan häntä. Nyt tämän viimeisen vuoden
aikana hän on aina ollut kanssani, aina vieressä. Hänellä on ollut
olkapää, johon nojata.
En voi muuta sanoa kuin että kaikesta huolimatta rakastan häntä.
tiistai, 20. joulukuu 2005
Kommentit