Kohta on joulu, ensimmäinen joulu ilman äitiä. Ei tunnu pahalta ajatella niin, vaikka toisaalta toivoisi että äiti olisi täällä vieläkin.
 Onko sitä jo tottunut tilanteeseen niin hyvin etteivät vahvimmat tunteet tule enää pintaan? Ikävä on, mutta sekään ei enää purkaudu kyyneleinä ja itkuna. Joskus tuntuu, että äidin kuolemasta on monta vuotta.
 Olen puhunut poikaystävälle, että haluan käydä äidin haudalla. Äiti on haudattu Suomenniemelle ja täältä on sinne semmonen parin tunnin ajomatka. Haluan käydä haudalla silloin, kun sukulaiset eivät tajua tulla. Siksi jouluaatto tai joulupäivä ei käy.
 Sukulaisiin mulla on yhä vieläkin huonot välit. Sillon ku äiti vielä eli, ja etenkin tän viimesen vuoden aikana, mummit, ukit sun muut aina äidin veljestä lähtien  soitteli MULLE ja käski pitää äidistä huolta. Nyt kun äiti kuoli, kukaan niistä ei oo ottanu sen jälkeen yhteyttä. Kertaakaan.
 Tajusin tän asian kerran kun yöllä taas kerran odottelin nukahtamista ja mietin asioita. Yöt ovat pahimpia aikoja, etenki ku mulla on alkanu ilmetä unettomuutta ja nukahtamisvaikeuksia. Aivan kuten äidilläkin.
 Muistan kerran tän vuoden aikana kun äiti anto mulle nukahtamislääkkeen. Se sano, että se luultavasti auttaa mua nukahtamaan ja että se ite tarvii niitä ja unilääkkeitä useamman, kun se on vetäny niitä niin kauan. Mä sitten hilluin enemmän tai vähemmän sekasin puolentoista tunnin ajan ja sitten nukahdin. Oli aika metkaa tavaraa.
 Nyt oon alkanu miettiä, että tarvisinko minäki niitä lääkkeitä. Toisaalta, mä saan aina joskus kahentoista maissa unta, vaikkakin aamulla olen sitten niin kuollut. Äidillä niitä lääkkeitä oli, koska se saatto valvoo yöt pitkät tuosta vaan ja nukku sitten päivät. Vuorokausirytmi oli ihan sekasin, vaikkei se missään matkustellutkaan.
 Pitkästä aikaa mä olen kuitenkin, kaikesta huolimatta, alkanut tuntee itteeni onnelliseksi. Mulla on ihana poikaystävä, vaikka vaikeuksiakin vähän aikaa sitten oli. Nyt kaikki menee hyvin, vaikka mun fiiliksiä pilaakin se ainainen uhkaava tunne, että tää onnellisuus on vain väliaikaista. Tuntuu, että jompikumpi saattaa hetkenä minä hyvänsä seota, huutaa, hakata ja jättää. Väkivaltaa on poikaystävän käyttämänä joskus esiintynyt.
 Se onkin toinen hyvä kysymys: miksi mä siedän poikaystävän ajoittaista väkivaltaa, vaikka mä olen vannonut jättäväni väkivaltaisen miehen? Minä kasvoin väkivaltaan, kymmenvuotiaana luulin että se on jokaisessa perheessä ihan samanlaista, normaalia ja hyväksyttävää. Halveksin äitiäni, koska hän ei jättänyt isää vaan meihin lapsiin vedoten yritti olla hänen kanssaan. Valitettavasti hän sillloin osaltaan takasi minulle ja pikkuveljelleni epävakaan lapsuuden.
 Kai minä näen poikaystävässäni tutun isähahmon. Mutta syynä voi olla myös tunteeni: minä rakastan häntä. Nyt tämän viimeisen vuoden aikana hän on aina ollut kanssani, aina vieressä. Hänellä on ollut olkapää, johon nojata.
 En voi muuta sanoa kuin että kaikesta huolimatta rakastan häntä.