Helvetti alkoi äidin kuolemasta ja jatkui todella suurilla vaikeuksilla poikaystävän kanssa. Sitten raskaus ja sen keskeytys, ystävän menetys tämän tekemän petoksen takia. Mitä vielä, kysyy tyttö joka ei jaksa kauaa. Viiltely loppui äidin kuolemaan, koska silloin minulle pahimman suruvaiheen jälkeen tuli suuri halu elää. Se halu alkaa pikkuhiljaa hälvetä, koska en jaksa taistella, tavoitella unelmia.
 Unelmat - mitä ne olivat? Silloin kun halusin pitää lapseni, tein kaikki mahdolliset suunnitelmani tästä hetkestä aina lapsen syntymään asti täysin lapsen ehdoilla. Valitettavasti annoin myös koulun mennä päin peetä koska tiesin etten tule siellä vuotta kauempaa olemaan. Ammatinvaihto olisi muutenkin ollut edessä, koska tämä ei ole minun juttuni. Uudet yhteishaut alkavat ja mulla alkaa olla aika kiire, etenkin kun ottaa huomioon että suunnitelmat tulevasta mahdollisesta ammatista ovat vasta miettimisen tasolla.
 Eniten päänvaivaa aiheuttavat kuitenkin ystävät. Kaiken muun on ehtinyt päivin ja öin miettiä ja melkein jopa hyväksyä, mutta ystävien teot ja luottamuksen puute vaivaavat. Sitä ei voi vain hyväksyä, ei voi antaa mennä ja yrittää elää niin tavallisesti kuin vain pystyy. Miksei kukaan ole samanlainen kuin ennen? Miksi ystävien ajatuksia ja yksityisasioita, niitä jotka eivät missään tapauksessa saa nähdä päivänvaloa, pitää levitellä ja sillä tavoin hakea hetkellistä huomiota?
 Miksi kaikki kuitenkin laitetaan minun omaksi syykseni vaikken ole asiaan mitenkään osallinen?