Helvetti alkoi äidin kuolemasta ja jatkui todella suurilla vaikeuksilla
poikaystävän kanssa. Sitten raskaus ja sen keskeytys, ystävän menetys
tämän tekemän petoksen takia. Mitä vielä, kysyy tyttö joka ei jaksa
kauaa. Viiltely loppui äidin kuolemaan, koska silloin minulle pahimman
suruvaiheen jälkeen tuli suuri halu elää. Se halu alkaa pikkuhiljaa
hälvetä, koska en jaksa taistella, tavoitella unelmia.
Unelmat - mitä ne olivat? Silloin kun halusin pitää lapseni, tein
kaikki mahdolliset suunnitelmani tästä hetkestä aina lapsen syntymään
asti täysin lapsen ehdoilla. Valitettavasti annoin myös koulun mennä
päin peetä koska tiesin etten tule siellä vuotta kauempaa olemaan.
Ammatinvaihto olisi muutenkin ollut edessä, koska tämä ei ole minun
juttuni. Uudet yhteishaut alkavat ja mulla alkaa olla aika kiire,
etenkin kun ottaa huomioon että suunnitelmat tulevasta mahdollisesta
ammatista ovat vasta miettimisen tasolla.
Eniten päänvaivaa aiheuttavat kuitenkin ystävät. Kaiken muun on
ehtinyt päivin ja öin miettiä ja melkein jopa hyväksyä, mutta ystävien
teot ja luottamuksen puute vaivaavat. Sitä ei voi vain hyväksyä, ei voi
antaa mennä ja yrittää elää niin tavallisesti kuin vain pystyy. Miksei
kukaan ole samanlainen kuin ennen? Miksi ystävien ajatuksia ja
yksityisasioita, niitä jotka eivät missään tapauksessa saa nähdä
päivänvaloa, pitää levitellä ja sillä tavoin hakea hetkellistä huomiota?
Miksi kaikki kuitenkin laitetaan minun omaksi syykseni vaikken ole asiaan mitenkään osallinen?
maanantai, 19. joulukuu 2005
Kommentit