Ensin ravintolapäivällinen - varma tapa saada ihailua - ja sen jälkeen aivan tyyni toteamus, että "meille tulee kissanpentu." Mitä siihen voi eläinrakas nainen sanoa? Ainakin raukkaparka oli aivan märkänä kuolasta, sillä iloiset pusut ja "kiitoskiitoskiitosIHANAAkiitoskiitos"-hehkutukset eivät millään loppuneet. Nyt odotellaankin, että uusi pikkuinen perheenjäsen tulee. Odotellessa voikin muistella sitä kissanpissan hajua ja etsiä kaikki mahdolliset tarvikkeet mitä pikkuinen tarvitsee.
Sain työharjoittelupaikan. Tapaaminen myyntipäällikön kanssa oli mukava ja jätti hyvän fiiliksen mennä maanantaina hommiin. Ensimmäistä kertaa ei pelota ollenkaan, toki pieni mukava kipristely mahassa kuuluu aina asiaan. Niin kauan kuin kukaan tuttu ei tule käymään niin kaikki on hyvin...
]]>Olen kämppää etsinyt ja huolimatta siitä, että olen madaltanut toiveitani, ei mitään ole löytynyt. Tai jos löytyykin, en uskalla ottaa yhteyttä. Tätä menoa asun vielä mummonakin kotona... Toisaalta eihän sitä vielä mikään kiire ole, mutta tuntuu että aika olisi nyt kypsä kokeilla jos omat siivet kantaisivat.
]]><?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Tämän minä kirjoitan sinulle, vaikket pysty tätä enää lukemaan. En pysty sanoin kuvailemaan kuinka paljon poismenosi satuttaa. Nyt kun minulla ei ole enää mahdollisuutta nähdä sinua, nyt kun ruumiisi on tuhkana maan sisällä, haluaisin kuollakseni sanoa ne kolme sanaa, jotka yhteen nidottuina ovat kenties maailman kauneimmat.
Minä rakastan sinua.
Epäusko oli ensimmäinen tunne, joka valtasi minut kuullessani sinun kuolleen. Sen jälkeen tulivat kyyneleet, vaikkei minua itkettänytkään. Kai se oli ruumiini tapa reagoida asiaan. Sitten tuli pelko. Miten minä selviän tulevista viikoista, hautajaisista? Miksi juuri minulle piti käydä näin? Miksi juuri sinun piti kuolla?
Olen valmis antamaan mitä tahansa viidestä minuutista kanssasi. En varmaan pystyisi mihinkään muuhun kuin itkuun, mutta se olisi sen arvoista. Minun ei tarvitsisi sanoa mitään, sillä sinä ymmärtäisit. Kai sinä ymmärsit jo aikaisemmin.
Äiti, minulla on ikävä. Minä tarvitsen sinua. Sinulla oli kaikki maailman syyt elää, vaikka kuolema varmasti toi sinulle rauhan. Elämäsi ei ollut helppo, se ei ollut sinulle tehty. Silti sinä elit sen ja vaikka jotkut väittävät ettet kestänyt, niin eivät kestäisi hekään.
Minä olin, anteeksi olen, huono tytär. Hylkäsin sinut vaikket sinä koskaan olisi tehnyt niin minulle. En jaksanut sinua, puheitasi, murheitasi, mitään vain sen takia että olit humalassa. Olisi minun pitänyt tietää. Mutta minulla oli pakopaikka, jossa sinua ei ollut, minä pakenin todellista elämääni sinne, valheiden joukkoon. Nyt kun koko maailma on minulle avoin, nyt kun sinä et ole täällä, en halua sitä. Haluan sinut tänne, jokaiseen huoneeseen, jokaiseen kadunkulmaan.
Antaisin mitä vain jos saisin korjata kaiken.
Äiti, minä rakastan sinua.
Äiti älä jätä
Kai sinäkin teit lupauksen
ettet koskaan lähtisi
Tiedän ettet olisi halunnut
Äiti tule takaisin
Täällä on yksinäistä ilman sinua
Tuuli ulvoo niin kylmänä
Et ole enää täällä lämmittämässä
Elit elämän jota kukaan ei haluaisi
Tiedän että elän samanlaisen
Kohtalosi on joskus oleva minun
Vaikka olisit toivonut toisin
Äiti tahdon sinut takaisin
Minulla ei ole täällä syliä
Ei kalliota johon turvata
Kaikkein vahvin murtui liian aikaisin
Äidin muistolle
***
Sen illan sää oli kamala. Satoi kaatamalla, suuret vesipisarat putoilivat lujaa vauhtia kohtisuoraan maata kohti ja tuuli, se puhalsi jäätävästi ja aina minua kohti. Syksy oli synkkä, ilta ja pimeys oli tullut aikaisin. Se kaikki kuitenkin sopi loistavasti mielentilaani.
<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
En jaksanut ajatella. Jos ajattelin, niin ajatukseni olivat synkkiä. Kuolema kummitteli mielessäni alituisesti.
Kuinka kauan jaksaisin jatkaa?
En ollut terve, tiesin sen itsekin. Vaikea masennus ei ollut leikin asia, mutta olin ollut masentunut niin pitkään etten oikeastaan osannut elää ilman sitä. Jatkuva alakulo oli osa minua, minun tavaramerkkini, oheistuotteeni. En enää edes muistanut miltä tuntui nauraa tai olla iloinen. Vihasin maailmaa, vihasin itseäni, kaikkea sitä mikä teki minut poikkeavaksi.
Vihasin kaikkea sitä mikä sai minut elämään ja kaikkea sitä mikä vei rohkeuteni kuolemaan.
Olin minäkin ollut joskus onnellinen. Se oli sitä aikaa kun ei tajunnut maailman pahuutta. Se oli niin viatonta aikaa, että sen ajatteleminen sai kyyneleet silmiini. Ei kuitenkaan siksi, että kaipaisin niitä aikoja vaan siksi, että minua säälitti sen aikainen olemukseni. Suuret suunnitelmani, kaikki ne asiat jotka halusin tehdä ja saavuttaa sitten kun olisin iso. Lapsi, monta lasta, kokonainen suurperhe, talo jossain kauniissa paikassa, unelmatyöpaikka.
Kunpa olisin tarpeeksi aikaisin tajunnut, että se oli vain mielikuvitukseni joka maalasi noita kuvia mielessäni. Kunpa olisin ymmärtänyt että noiden kaikkien asioiden toteuttaminen vaatisi kaikki voimavarani, terveyteni, kaiken mitä minulla oli. Kunpa olisin ymmärtänyt, että heikko ihmisluonteeni, sairas mieleni ei pysty pitämään mitään pystyssä. Ei edes minua.
Avasin asuntoni oven. Ummehtunut, vanha tupakan ja alkoholin löyhkä tervehti minua saman tien kun avasin välioven. Pimeä ja sotkuinen olohuone oli kuin kuva minusta. En jaksanut pitää siitä huolta, kuten en itsestänikään. Itsesääli vei kaiken aikani.
Etsin katseellani häntä. Hän oli saanut minut pysymään elossa näinkin pitkään ja ilmeisesti hänen oli tarkoitus saada minut onnelliseksi. En ymmärrä miksi hän roikkui minussa niin pitkään. Hän itse sanoi syyksi sen että hän rakasti minua, mutten jaksanut uskoa siihen mahdollisuuteen. Kai hän halusi vain jonkun tyydyttämään tarpeensa.
Kuulin kolinaa kylpyhuoneesta. Kävelin sinne, nojasin seinään samalla kun avasin oven.
Siellä hän istui, kylpyammeen vieressä, kasvot kalpeina ja säikähtäneinä. Koko lattia oli pilleripurkkien ja veren vallassa.
Hän katsoi minua kyynelsilmin ja ojensi kumpaakin kättään. Näin hänen ranteensa ja tiesin ettei mitään ollut tehtävissä. Viiden minuutin kuluttua minulla ei olisi häntäkään enää.
Kävelin hänen luokseen ja polvistuin hänen eteensä. En ollut sanonut hänelle vielä sanaakaan, mutta tiesin että hän ymmärtäisi minua. En koskaan puhunut paljon. Katsoin hänen käsiään, joista veri vuosi kuin vesiputouksessa ja hiljaa mielessäni mietin etten koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista.
Nostin katseeni hänen silmiinsä. Hän katsoi minua ja minä näin kuinka hänen silmänsä sumentuivat pikkuhiljaa. Hän alkoi nuokkua, pian häntä ei enää sattuisi. Minä otin hänet syliini turvaan, minä pitäisin huolta hänestä kunnes hänen matkansa ikuisuuteen alkaisi. Hän kiersi varovasti kätensä ympärilleni ja nojasi päätään rintaani. Minä odotin.
Minun ei tarvinnut odottaa edes viittä minuuttia kun kuulin hänen hengityksensä lakkaavan ja tunsin kuinka hän rentoutui. Hän oli poissa, hän oli saanut rauhan.
Hyvin varovasti laskin hänet makaamaan lattialle ja katselin hänen kalpeita kasvojaan, suljettuja silmiä ja hieman raollaan olevia huuliaan. Sitten minä etsin ja löysin pian sen mikä veisi minutkin pois.
Hän oli jättänyt pillereitä minullekin ja pullon. Huuhdoin kourallisen lääkkeitä viinalla suustani alas ja irvistin. Sitten otin partaterän lattialta hänen vierestään ja laitoin sen ranteelleni. Sitten viilsin.
Makasin hänen vieressään jonkin aikaa, kunnes minua alkoi nukuttaa. Tunne oli upea, tunsin vihdoinkin, monen vuoden tauon jälkeen, kuinka pieni onnenpoikanen nosti päätään jossain sisälläni. Pian sitäkään ei olisi.
Uni tulisi pian. Loputon uni.
Heräsin ja katsoin ympärilleni. Päätä särki. Näin sairaalan valkoiset seinät ja sitten äitini, joka katsoi minua silmissään samanlaiset kyyneleet kuin ne jotka näin toisen silmissä aikaisemmin. Äiti puhui. Minä en kuunnellut.
Minä olin elossa.
]]>